Kissalan elämä ei ole oikeastaan koskaan tasaisen tylsää. Mikäli kissoja meinaa kasvattaa, tulee laumaan aina silloin tällöin uusia nuoria kissoja kun vanhemmat mammat siirtyvät steriloituna eläkepäiviä viettelemään (yleensä saunan lauteille etelän lämmön ollessa poissuljettu). Niinpä tähänkin kissalaan on tullut kaksi nuorta kissatyttöä melko lyhyen ajan sisään. Joku juuri varoitteli, miten raskasta koiran omistaminen on. Itse taas koen, että koirani ovat niitä ihania ja helppoja lemmikeitä joista on pääasiassa iloa. Mites sitten tuollainen kauhukaksikko teinityttökissoja? Unenpuute tulee päällimmäisenä mieleen.

Toinen tyttösistä on tullut murrosikään. Hän on muutenkin ollut aikamoinen demoni, mutta kiimojen myötä nämä piirteet ovat nousseet aivan uudelle tasolle. Kissan lauluääni riittäisi isommillekin lavoille kuin rivitaloasuntoon. Treenit eivät lakkaa, hormonien avulla kissa venyy suorastaan yliluonnollisiin suorituksiin. Laulun lisäksi nuori neito availee kaikki mahdolliset kaappien ovet, koska sulhasta ei näy, se luultavasti piilottelee jossain kaapissa? Olen kyllä vihjaissut lemmenkipeälle kissaneidolle, että ei ole koskaan hyvä merkki jos poikaystävän löytää kaapista. Neuvoni kaikuvat kuuroille korville (ihmekös tuo kun kissan lauluääni on kovempi kuin oma puheääneni) ja kaapppien tutkiminen jatkuu. Tämä kissa on vielä sen verran neuvokas, että oppii hetkessä avaamaan kaikenlaiset lapsilukotkin. Pissailua tämä kisu ei ole vielä onneksi keksinyt!

Toinen kissalapsi on toista maata. Hän on kiltti ja hiljainen (hänestä irtoaa vain kummallisia ultraääni -piippauksia), ei niin liikunnallinen eikä mikään järjen jättiläinen. Kuulostaa siis täydelliseltä lemmikiltä! Kaikeksi epäonneksi hän on innostunut allekirjoittaneen seurasta. Sinänsähän siinä ei ole mitään pahaa, en vain ole tottunut että perässäni hölkätään jopa vessaan ja sielläkin pitäisi päästä syliin. Rotu ei ole yleensä ihan näin seurallinen. Tykkäisin laittaa ruokaa, joten myös tämä uusi ystäväni haluaisi osallistua ruuanlaittoon. Maistelut mukaanlukien. Uskokaa, kun sanon että ruuanlaitto olisi paljon helpompaa ilman yli-innokasta kissanpoikasta!

Kaikista hankalinta on ehkä kuitenkin nukkuminen. Kissanpoikasen mielestä ei ole parempaa nukkumapaikkaa kuin päälläni/vieressäni/peittoni alla jne. Koska yhdessä nukkuminen on toiselle meistä niin ihanaa, on asia hyvä alleviivata äänekkäällä hyrinällä. Tai karhean kielen lipaisulla. Tai puraista "hellästi" minua kankusta kesken unien. Sikeäuniselle ihmiselle tämä ei olisi varmaan ongelma, mutta itse en lukeudu tähän onnelliseen ihmisryhmään. Jos vieressä on hento parikiloinen otus, nukun varovasti että en liiskaisi otusta. Jos otus kehrää, valvon. Jos otus lipaisee, herään enkä nukahda oitis uudestaan. Mutta kuka raaskisi sulkea tuollaisen otuksen pois makuuhuoneesta?